Ote prinsessapäiväkirjasta ajalta, jolloin maan valtasi ruska

ja mäyrinkäinen harjoitteli yhdyskuntakelpoista elämää.

Kyllä on pienen mäyrinkäisen elämä hankalaa. Mä oon kuullut kun äiskä on sanonu iskälle, et se vois olla oma-aloitteisempi tekemään kotihommia ja nyt kun mäkin oon jo melkein neljä kuukautta vanha, oon ajatellu et mäkin voisin osallistua niihin. 

No. Aamulla kun mä makasin olohuoneen lattialla, mä mietiskelin elämää. Siinä samalla huomasin että piru vie, ei noi vanhat tapetit sovi uusien sohvien kuosiin - ei sitten yhtääään. Siinä sitten laitoin tuumasta toimeen ja aloin kuorimaan tapettia seinältä, että äiskän ois helpompi hoitaa remonttia eteenpäin. Siinä mä olin täydessä touhussa kun äiskä tuli katsomaan mitä mä teen ja huutohan siitä tuli. Se huus, et mitä mä mistään mitään ymmärrän. Mulle tuli siinä vähän suru puseroon, ja menin sitten muualle mietiskelemään. 

Mä sitten tuumin että ehkä se tapettiremppa meni mun osalta väärään suuntaan ja ajattelin, että no mä vähän siivoan pöytiä ja lämmitän tupaa. Että äiskän ei tarvis siivota ja sille tulis parempi mieli sen tapettijutun jälkeen. Niinhän iskäkin tekee kivoja juttuja sen jälkeen, kun se on ensin tehnyt jotain tuhmaa. Mutta ei. Olohuoneen pöytä oli siivottu ja klapitkin saatu jo puoleen väliin matkaa takkaa kohden, se monsteri tuli ja huus kovemmin kun palosireeni.

Mä jouduin pihan puolelle ja se manasi koko pitkän tunnin, että kotiin päästyä mulla ei oo enää energiaa kuin nukkua. Äiskä manaili, kiros ja uhkaili armeijaleirillä. Enhän mä sen kaveri enää loppupäivänä halunnut olla, enkä muuten tasan kuunnellut niitä sen typeriä tänne, irti ja seis käskyjä. Siitähän se riemu sitten repesi ja me oltiin vihaisia molemmat. 

Mä olin vihainen siitä, että se ei arvostanut mun työpanosta kotihommissa. Ja mä muuten pissin lattialle kostoksi. Arvatkaa, hymyilikö äiskä mulle edelleenkään? Ei hymyillyt ei, mutta en hymyillyt mäkään sille, joten tasoissa taidettiin olla. 

Liittoon tässä pitäisi olla yhteydessä, mutta onneks mulla on iskä joka on vielä jotenkuten järjissään. Se kerto äsken, että naiset on tälläisiä. Että tekee niin tai näin, aina se on väärinpäin. Vaikka mun mäyräkoirakunniaa on loukattu, ehkä mä meen yöksi äiskän ja iskän väliin, ja aamulla on taas himpun verran helpompaa. Tai ainakin mä toivon niin.

---

Jälkimaininta: Me ollaan äiskän kanssa taas parhaat kaverit. Ei sille voi pitkään vihoitella, kun mun herkkukaappi on sen takana.

Se kuume oli melko aaltoilevaa, sillä toinen osa minusta hinkui koiraa kuin lapsi lauantaikarkkipussia kun taas toinen osa halusi sulkeutua ja dominoida koirakuumeen pois. Syy epävarmuuteen ja aaltoiluun löytyi heinäkuun 2014 takaa, jolloin pidin sylissäni perheeni 16-vuotiasta mäyräkoiraa ja itkin. Vaikka tiesin armahtavani vanhaa, jo vähän höperöitynyttä ja kipeääkin koiraa, minuun sattui. Istuttaessani iltapäivällä Nellin haudalle kukkia minun teki mieli huutaa kivusta. Rakkaan koiran - perheenjäsenen - menettäminen voi sattua uskomattoman paljon.

Ensimmäiseen kahteen vuoteen en edes halunnut puhua Nellistä, sillä jo pelkkä nimen lausuminen sai minut purskahtamaan itkuun. Ja samalla kasvattajien sekä pentueiden selaaminen internetin syöväreistä tuntui utopistiselta ja ehkä vähän kaukaakin haetulta ajatukselta. En uskonut, että voisin löytää elämääni enää yhtä suurta ystävää ja persoonaa.

Joku viisas voisi sanoa, että aika on paras lääke haavoille. Niin se kai oli tässäkin tapauksessa. Jumalaton ikävä ja puristus rinnassa ei ole poistunut Nelliä muistellessa mihinkään, mutta se ei tee enää ihan niin kipeää. Järki on puhunut sydämelle, ja päälimmäisenä on helpotus siitä, että tietää ettei vanhaan ystävään satu.

Vuoden 2016 keväällä huomasin puhuvani avopuolisolleni yhä enemmän koiran hankinnasta ja miettiväni ääneen, minkälainen koira perheeseemme sopisi. Iso vai pieni, lyhyt- vai pitkäkarvainen, aktiivinen vai sohvaperuna? Jonkinverran suojelu- ja palvelupuolesta intoutuneena mietin dobermannia sen aktiivisen luonteen ja käyttöominaisuuksien vuoksi, mutta rotu jäi syystä tai toisesta hautumaan takaraivon perukoille enkä koskaan intounut tutkimaan esimerkiksi kotimaisia kasvattajia ja niiden pentueita.

Pian olin listannut itselleni ylös piirteitä, jotka sopivat sekä minulle, että miehelleni. Haussa oli aktiivinen, pieni tai keskikokoinen rotukoira joka on käyttöominaisuuksiltaan monikirjoinen. Luonteeltaan menevä, mielummin pohdiskeleva ja itsenäinen kuin hyper miellyttämisenhaluinen. Turkilla ei väliä, se kammataan ja hoidetaan siten kun on tarvis. Esille astui kaksi itseäni miellyttävää rotua: Shetlanninlammaskoira sekä minikoon mäyräkoira.

Täytyy myöntää, että edellä mainittujen rotujen välillä ei tarvinnut pohtia kauaa. Olihan edesmennyt elämäni koira edustanut pitkäkarvaisena kaniinimäyräkoirana niin hyvin näitä pieniä tappijalkoja, että seuraava saisi olla samanlainen. Niin käynnistyi projekti sopivan mäyräkoirapennun etsintä, jossa halusin kiinnittää huomiota pennun sukuun sen terveyden, luonteen ja käyttöominaisuuksien osalta sekä ihan itse kasvattajaan ja sen aatteisiinkin.


Vuoden etsinnän jälkeen löysin hakemani ja heinäkuussa 2017 - päivälleen kolme vuotta Nellin kuoleman jälkeen - istuin asuntoni lattialla ja pidin pientä, kahdeksanviikkoista koiranpentua sylissäni samalla kun mieleni valtasi valtava ilo ja kysymystulva. Kuluneen neljän kuukauden aikana olen lukuisat kerrat todennut, että mäyräkoira oli mitä parhain rotuvalinta meidän pikkuperheen tarpeisiin - arki on saanut oman piristysruiskeensa, pyhät voi harrastaa vaikka ja mitä lajia sekä jokaikinen yö pienet, rakkautta ja huumoria täynnä olevat tassut kipittävät peiton alle lämmittelemään. Jotka muuten pysyvät sitkeästi peiton alla sadeaamuina - ja totta puhuakseni varmuuden vuoksi poutanakin.

Miksi sitten suosittelisin mäyräkoiraa koiranhankintaa harkitsevalle? Siksi, että sillä on upea luonne ja mahtava persoona, se keksii juttuja kotiväen aktivoimiseksi, se on kooltaan pieni mutta luonteeltaan suuri - se reissaa kätevästi laukussa julkisillakin ja sen tassut sekä mahan alusen voi pestä kura-aikaan vessan lavuaarissa. Siksi, että se sopii oikeastaan kaikkeen metsästyksestä sohvalla röhnöttämiseen ja näytelmiin. Sekä siksi, että mäyräkoiraa saa yhdeksää erilaista - kooltaan kaniinia, kääpiötä, standardia sekä turkiltaan karkeaa, lyhyttä ja pitkää. Siksi, että mäyräkoira on mäyräkoira ja se on koirista parhain.

P.S. Olen laskelmoinut, että uudelle nahkasohvalle mahtuisi vielä toinen ja kolmaskin mäyräkoira. En kuitenkaan myönnä, että olisin valinnut sohvan sen perusteella.

Prinsessa ja prinssi valtaistuimella

Kävimme syksyllä treffaamassa Kuralan Kylämäessä Nasun veljeä Kaapoa ja samalla hyvä ystäväni Annika tuli ikuistaman muutaman kuvan pennuista. Ja näin jälkikäteen kuvia katsoessa täytyy vain todeta, että joskus hyvät, mieleenpainuvat kuvat tulevat kuin itsestään. Tälläkään kertaa emme olleet suunnitelleet kuvia sen enempää; kunhan kuljimme pitkin maalaismiljöötä ja pidimme silmät auki kivojen, visuaalisten kohteiden löytämiseksi. Ja sehän kannattaa, koska joskus eteen sattuu todellisia aarteita - kuten ylläolevat penkit olivat. Ne sopivat mitä parhaiten pienen prinsessan ja prinssin kuvaamiselle ja ovat ihana väripilkku pentuajan kuva-albumissa!

Näihin kuviin ja tunnelmiin, ihanaa viikonalkua just sulle. ♥

Aamiainen sänkyyn

Aamulla kun mä heräsin, mamma kaappasi mut kainaloon ja hiivittiin yhdessä tuumin keittiöön. Väsättiin herkkuleivät paistettuine kanamunineen, pilkottiin jugurtin sekaan hedelmiä ja käytiin herättämässä vielä vällyjen välissä torkkuva fatsi. Mä heilutin häntää ja nuolin sen silmät unihiekasta samalla, kun mamma laulo sille hyvää isänpäivää. 

Mun fatsi vietti tänään ensimmäistä isänpäivää. Jotku sanoo, ettei se mikään isä ole, mutta on se. Se on maailman paras sellainen. Sen kanssa saa nukkua, se pitää sylissä ja se rapsuttaa. Ja antaa herkkuja eikä koskaan suutu. Ei edes silloin, kun mä parin kuukauden iässä nakersin ajankuluksi sen kenkiä.

Iloista isänpäivää kaikille niille, jotka tätä päivää saavat viettää!