Hei, meille tulee mäyräkoira!

8 Comments
 Maankuulua mäyrämaniaa 

Pohjustetaan tarinaa sen verran, että olen tottunut koiriin ja muihin eläimiin jo lapsuudenkodissani. Vaikka olen ollut hevostyttö henkeen ja vereen koko pienen ikäni, eivät koirat ole jääneet koskaan pahasti kakkoseksi. Niitä on ollut perheessämme kaiken kokoisia ja karvaisia; milloin dobermannia, milloin collieta ja milloin mäyräkoiraa. Yhdistävä tekijä näissä koirissa on ollut kuitenkin se, että ne ovat olleet aidosti perheenjäseniämme ja kaikki omalla tavallaan ihan äärettömän mukavia kotikoiria.

Kun ikää tuli lisää ja siivet kantoivat omaan kotipesään, ei koiran hankinta ollut automaattisesti mielessä. Eikä koira olisi silloiseen elämäntilanteeseen sopinutkaan, sillä suuren ajan vapaa-ajasta vei aktiivinen kilparatsastusharrastus sekä hevosenomistajuus jota tein jopa kadehdittavan suurella sydämellä. Nyt kun elämä on vuosien saatossa vienyt eteenpäin ja hevosharrastus on jäänyt arjessa taka-alalle, koirakuume alkoi hiljalleen nostamaan päätään. 


Se kuume oli melko aaltoilevaa, sillä toinen osa minusta hinkui koiraa kuin lapsi lauantaikarkkipussia kun taas toinen osa halusi sulkeutua ja dominoida koirakuumeen pois. Syy epävarmuuteen ja aaltoiluun löytyi heinäkuun 2014 takaa, jolloin pidin sylissäni perheeni 16-vuotiasta mäyräkoiraa ja itkin. Vaikka tiesin armahtavani vanhaa, jo vähän höperöitynyttä ja kipeääkin koiraa, minuun sattui. Istuttaessani iltapäivällä Nellin haudalle kukkia minun teki mieli huutaa kivusta. Rakkaan koiran - perheenjäsenen - menettäminen voi sattua uskomattoman paljon.

Ensimmäiseen kahteen vuoteen en edes halunnut puhua Nellistä, sillä jo pelkkä nimen lausuminen sai minut purskahtamaan itkuun. Ja samalla kasvattajien sekä pentueiden selaaminen internetin syöväreistä tuntui utopistiselta ja ehkä vähän kaukaakin haetulta ajatukselta. En uskonut, että voisin löytää elämääni enää yhtä suurta ystävää ja persoonaa.

Joku viisas voisi sanoa, että aika on paras lääke haavoille. Niin se kai oli tässäkin tapauksessa. Jumalaton ikävä ja puristus rinnassa ei ole poistunut Nelliä muistellessa mihinkään, mutta se ei tee enää ihan niin kipeää. Järki on puhunut sydämelle, ja päälimmäisenä on helpotus siitä, että tietää ettei vanhaan ystävään satu.




Vuoden 2016 keväällä huomasin puhuvani avopuolisolleni yhä enemmän koiran hankinnasta ja miettiväni ääneen, minkälainen koira perheeseemme sopisi. Iso vai pieni, lyhyt- vai pitkäkarvainen, aktiivinen vai sohvaperuna? Jonkinverran suojelu- ja palvelupuolesta intoutuneena mietin dobermannia sen aktiivisen luonteen ja käyttöominaisuuksien vuoksi, mutta rotu jäi syystä tai toisesta hautumaan takaraivon perukoille enkä koskaan intounut tutkimaan esimerkiksi kotimaisia kasvattajia ja niiden pentueita.

Pian olin listannut itselleni ylös piirteitä, jotka sopivat sekä minulle, että miehelleni. Haussa oli aktiivinen, pieni tai keskikokoinen rotukoira joka on käyttöominaisuuksiltaan monikirjoinen. Luonteeltaan menevä, mielummin pohdiskeleva ja itsenäinen kuin hyper miellyttämisenhaluinen. Turkilla ei väliä, se kammataan ja hoidetaan siten kun on tarvis. Esille astui kaksi itseäni miellyttävää rotua: Shetlanninlammaskoira sekä minikoon mäyräkoira.

Täytyy myöntää, että edellä mainittujen rotujen välillä ei tarvinnut pohtia kauaa. Olihan edesmennyt elämäni koira edustanut pitkäkarvaisena kaniinimäyräkoirana niin hyvin näitä pieniä tappijalkoja, että seuraava saisi olla samanlainen. Niin käynnistyi projekti sopivan mäyräkoirapennun etsintä, jossa halusin kiinnittää huomiota pennun sukuun sen terveyden, luonteen ja käyttöominaisuuksien osalta sekä ihan itse kasvattajaan ja sen aatteisiinkin.


Vuoden etsinnän jälkeen löysin hakemani ja heinäkuussa 2017 - päivälleen kolme vuotta Nellin kuoleman jälkeen - istuin asuntoni lattialla ja pidin pientä, kahdeksanviikkoista koiranpentua sylissäni samalla kun mieleni valtasi valtava ilo ja kysymystulva. Kuluneen neljän kuukauden aikana olen lukuisat kerrat todennut, että mäyräkoira oli mitä parhain rotuvalinta meidän pikkuperheen tarpeisiin - arki on saanut oman piristysruiskeensa, pyhät voi harrastaa vaikka ja mitä lajia sekä jokaikinen yö pienet, rakkautta ja huumoria täynnä olevat tassut kipittävät peiton alle lämmittelemään. Jotka muuten pysyvät sitkeästi peiton alla sadeaamuina - ja totta puhuakseni varmuuden vuoksi poutanakin.

Miksi sitten suosittelisin mäyräkoiraa koiranhankintaa harkitsevalle? Siksi, että sillä on upea luonne ja mahtava persoona, se keksii juttuja kotiväen aktivoimiseksi, se on kooltaan pieni mutta luonteeltaan suuri - se reissaa kätevästi laukussa julkisillakin ja sen tassut sekä mahan alusen voi pestä kura-aikaan vessan lavuaarissa. Siksi, että se sopii oikeastaan kaikkeen metsästyksestä sohvalla röhnöttämiseen ja näytelmiin. Sekä siksi, että mäyräkoiraa saa yhdeksää erilaista - kooltaan kaniinia, kääpiötä, standardia sekä turkiltaan karkeaa, lyhyttä ja pitkää. Siksi, että mäyräkoira on mäyräkoira ja se on koirista parhain.

P.S. Olen laskelmoinut, että uudelle nahkasohvalle mahtuisi vielä toinen ja kolmaskin mäyräkoira. En kuitenkaan myönnä, että olisin valinnut sohvan sen perusteella.

Minkä rotuinen koira teillä asuu? Miten teillä päädyttiin kyseiseen rotuun?


Katso myös nämä!

8 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos! :) Onneksi pikkupentuaikaa tuli kuvattua runsaasti, on kuvia mitä muistella ilolla myöhemmin. :)

      Poista
  2. Onneksi löysit ilon uuden pennun myötä. Koiran menettäminen voi olla todella raskasta.

    Pidän mäyräkoirista. Niissä on jotakin hulvatonta ja hellyttävää. Silti en itse sellaista hankkisi: lähinnä koiran rakenteen takia. Tällä hetkellä minulla on suomenlapinkoira - kaikki koirani ovat olleet eri rotuisia. Eniten koiristani on tuntunut "omanrotuiseltani" lunnikoira, vaan nekin ovat niin kovin sairaalloisia.

    Ihan mahtavaa, että olet malttanut tehdä pitkän pohjatyön pennunetsinnässä. Nostan hattua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko se on myöntää, että ilo ja onni tuli takaisin taloon kun töppösmäärä lisääntyi kerralla neljällä. :) Pitkään pohdittiin ja vatvottiin, mutta kyllä kannatti - ja kannatti käyttää se piiiitkä pohjatyö kivan kasvattajan löytämiseksi. Nasun kasvattaja löytyi oikeastaan ihan tuurilla vanhempieni vinkistä, mutta hänen tietotaito ja perehtyminen pentujen sukuun moooooooooonien polvien taakse vakuutti minut. Ja se, että pentuja tavatessa näimme muunmuassa pentujen isoisoisoäidin.. :)

      Lunnikoira onkin minulle täysin tuntematon tapaus, pikaisen googlevisiitin jälkeen vaikuttaa kivalle koiralle! Kävittekö metsällä? :)

      Poista
    2. Ei me metsällä käyty. Mahtaako lunnikoiria enää metsällä käydäkään. Puhtaasti ovat tänäpäivänä seurakoiria. Itse kuulin ensimmäisen kerran rodusta toistakymmentä vuotta. Ihastuin lunniksiin jo silloin, mutta en saanut omaa. Äiti väitti pystykorvia haukkuherkiksi. Harmi vaan, että ovat tosiaan kovasti sairaita. Sukusiitosprosentti on koko maailman kannalla 70 %. Oma lunnikoirani sairastui vajaan vuoden ikäisenä ja jouduttiin lopettamaan puolitoistavuotiaana, vuosi sitten. Sillä oli astetta ärhäkämpi lunnikoirasyndrooma.

      Poista
    3. Voi ei, surullista! :( Onneksi sinulle jäi kuitenkin ihanat muistot hänestä <3

      Poista
  3. Suloinen hauveli! :)
    Meilläkin asustaa mäyräkoiria. Mahtavia persoonia, vaikka rotu valikoituikin hieman sattumalta, eikä yhtä huolellisen taustoituksen avulla kuin teillä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista! Me ollaankin useana iltana katseltu Nasun kanssa teidän menoa tietokoneen ruudun takaa, ette ole hullumpia tekään Lucy ja Roni. ;)

      Poista

Jätä jälkeesi mietteesi tai tassunjälkesi! Kommentit julkaistaan hyväksynnän kautta, kiitos kommentistasi. :)